Voisin yhtä hyvin koittaa kertoa jotakin itsestäni, kun en nukkumaankaan jaksa tästä lähteä ihan vielä.
Olen 17-vuotias, mutta sisimmiltäni olen yhä pieni lapsi, joka tarvitsee käden johon tarttua.
Askeleita hangessa, joita seurata, jotta ei eksyisi tieltä.
Ääniä, jotka kuiskaavat neuvojaan tien kulkemiseen.
Asun kaukana. Kaukana kaikesta.
Aika kului, ja ihmiset muuttuivat. Minäkin muutuin, ja minä vajosin lumen alle.
En piiloon, pois vain... sitä on vaikea selittää.
Lupaus itselleni. Aion antaa painoni laskea kunnes olen se, joka haluankin olla. Aion myös tulla vahvemmaksi, tapahtui mitä tahansa.
Olen se, joka piirtää muiden huulille hymyn.
Se, joille muut vuodattavat surun kyyneleet.
Olen se, jota toiset muistelevat epäitsekkäänä ja hyvänä ihmisenä.
Sodassa voisin seisoa tulilinjalla, sillä kuoreni on niin kova, ettei mikään tule kutsumatta läpi.
Ei sanat, ei seipäät.
En ole lyhyt enkä pitkä.. Olen n.164cm, ja painan 55,4kg. Anteeksi, yritän parhaani. Koitan pian pudottaa 10kg, kelpaanko minä sitten?
Minusta ei huomaa, kuinka huonosti toisinaan voin. Olenhan se rankkasateen jälkeinen ensimmäinen auringonsäde.
Muut eivät ymmärtäisi, kuinka paljon tuskaa pidän sisälläni. Jos he vain tietäisivät...
Silmissä sumenee ja tämä alkaa olla vaikeaa. Mahdun ehkä sinun farkkuihisi, mutten mahdu näin pieniin lauseisiin.
Karkaan taas, tällä kertaa sukellan vain sängyn pohjalle, peittojen suojaan.
On ihanaa, kun kukaan ei näe, kukaan ei kuule
kyyneleitäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti