Pitkä viikonloppu takana, täynnä vähän kaikkea, etenkin matkustelua. Syömiset melkolailla päin seinää, mutta en odottanutkaan, että voisin jäädä syömättä tai edes laskea kaloreita, senhän se jatkuva ystävien seura teettää, etenkin kun he eivät tiedä.
Jo eilen ikävöin tätä paikkaa, jossa kukaan ei katso mitä pistän naamaani, eikä nurise, jos en syö. Ahdisti toisaalta ajatus tänne tulemisesta juuri tuon saman asian takia. Onhan se välillä ikävää, että olen tässä yksin, kenellekään en voi vuodattaa ahdistumista, vaikka toisaalta se olisi mielestäni itsekkäin teko, jonka voisin tehdä.
Aivan, itsekästä. Ja valitettavasti tajusin, minkä virheen olenkaan viikonlopun aikana tehnyt. Kiertelin ja kaartelin aihetta kun kyselit miksi välillä katselin suoraa tyhjyyttä silmiin, annoin sen hetkeksi vallata mieleni. Palasin laskemaan päivän kaloreita, joita en edes ollut tarkkaillut, jonka vuoksi suutuin itselleni, otsa kurtussa istuin hetken vain, kirosin hiljaa itsekseni. Miksi olen näin heikko, miksen pysty olemaan järkevä.
Ompele suusi kiinni, älä syö, älä syö, älä syö, älä jumalauta syö! Mutta ei. Kurkusta alas meni kanaa ja riisiä, äitisi tekemää hyvää,
mutta minulle silti niin pahaa tekevää pullaa, seuraavana päivänä leipää, pizzaa, pähkinöitä,
kaikkea! Hyi. Miksi, miksi,
miksi?! Nyt kaduttaa. Tahdon kaatua hankeen, pakkasta kaksikymmentä, kalorit plussalla, ei, ei, ei. Ei näin. Ahdistaa, tää ei nyt mene hyvin.
Kaiken kukkuraksi sinä pääsit taas kovan kuoreni sisälle, tottakai juuri
sinä huomasit ne muutamat kerrat, kun olin paikalla, mutten kuitenkaan. Tottakai juuri
sinä osasit tien ihoni alle, halasit ja kyselit, mikä minulla on hätänä. Tottakai juuri
sinä et uskonut, kun sanoin ettei mikään. Tottakai
sinä.
Tottakai minä sinulle päädyin tämän blogin osoitteen antamaan. Tottakai minä tein virheen. Tottakai minä olin itsekäs. Itsekkäämpi kuin mitä sana itsekäs voi kuvailla.
Tiedän kertomasi tarinat, mitä sinulle tapahtui, kuinka sinäkin kuljit helvetin liekkien läpi. Silti saatoin olla niin ajattelematon, suunnattoman tyhmä.
Pian sinä astut ovesta, astut tähän minun synkkään pieneen maailmaani. Petyt, suututkin varmaan. Tästähän sinä varoitit. Tästä sinä olet minulle selittänyt. Sinä olet aina tähän asti, ennen tätä tuskaakin, valistanut minua terveydestä.
Älä polta, älä juo, älä ole syömättä. Silti olen tyhmä, ja teen tuota kaikkea. Kaiken minun on opittava kantapään kautta. Aina joudut pettymään.
En edes ole sen arvoinen, että voisin katsoa sinua enää silmiin,en pysty enkä saisi. Olen epäonnistunut pahemmin kuin koskaan. Anteeksi pyydän, vaikken edes odota anteeksi antoa.
En silti halua, että luulet, etten kuuntelisi sinua. Tietenkin minä kuuntelen, sanasta sanaan jokaiset asiat mitä suustasi päästät, muistankin kaiken. En itsekään oikein ymmärrä, miten tämä tähän silti päätyi. En vain pidä itsestäni tällaisena. Peilistä katsoo takaisin ihrapallo ja minua itkettää, en tahdo olla tällainen.
Ja totta puhuen se tuo jollain sairaalla tavalla minulle turvallisuuden tunteen.
Muttei yhtä turvallista kuin syliisi nukahtaminen takapenkin pimeydessä. Tätä minä pystyn kontroloimaan, maailman menoa taas en. Minä voin itse katsoa, mitä syön ja etenkin mitä en, enkä aiokaan syödä. Minä yksin pystyn kontroloimaan painoani, kerrankin asia, jonka onnistuneet ja epäonnistuneet seikat ovat kokonaan minun takia, eikä kenenkään muun. Kun onnistun, olen itse onnistunut. Kun epäonnistun, voin vain syyttää itseäni.
Anteeksi. Jos pystyisin palaamaan eiliseen, en olisi ikinä antanut sinulle avaimia tähän kylmään, pimeään maailmaani. En tahdo, että joudut kärsimään minun takiani.
Enkä myöskään tahdo menettää sinua. Ja jos menetän, voin silloinkin vain syyttää itseäni.
Älä lähde, ole niin kiltti äläkä poistu elämästäni,
minä rakastan sinua.