Laulun sanat saivat täysin eri merkityksen

Luotan sinuun, ihan totta, pelottaa vain

Nimesi kohdalla minua alkoikin ahdistamaan,

kuuntelin kuulemaani tarkasti.

Lupaus pysyä vaiti.

Niin,

minun suhteen sinun onkin parasta pitää sanasi,
kyllä minä sinuun oikeasti luotan,

tästä en tahdo kuulla keneltäkään ylimääräiseltä,

sillä muuten en epäröi lähtöäni.

Enää puuttuu lintujen laulut

Voi tätä onnea, ulkona on +1C!
Ja sinä kehuit että olen kaunis,
ja että minulla on nätit silmät.
Ruokaosiokin on nollilla päinvastoin kuin asteita ulkona,
kerrankin.
Ehkä se kesä tuleekin pikuhiljaa.

Tänään minä aion vain lukea, katsoa pari ohjelmaa telkkarista,
sitten varmaan pistän nukkumaan suht ajoissa.

Milloinkohan sinä tulet takaisin?

Vielä joskus nostat höyhenkeveyteni ilmaan

Miten ihana se tunne onkaan,
kun hiki virtaa, sydän hakaa melkein tiensä ulos rinnasta,
joka paikkaa polttelee,
ei meinaa pystyssä pysyä enää.

Ei meidänkään ovea lukita yöksi

Jumppaa monta tuntia,

muumeja,

ainakin jo 9 jaksoa.

Kaapissa ei ole mitään ahmimisen arvoista,

myöhemmin teen salaattia itselleni.

Unirytmi päin seinää.

Telkkarista olisi pitänyt katsoa perhe-elokuvan "Millions",

sillä luin joskus sen kirjan.

Taidan jatkaa Muumipapan muistelmilla.

Kaatosateessakin naurumme kantautuivat muille mantereille

Yö saapui,

hukuin haikeiden sanojen sävelmiin,

kyyneleet tulvivat kasvoillani,

mutta onneksi sinä olit tukenani.

Saat minut aina hymyilemään.

Olet minulle niin rakas.

Älä ikinä katoa minnekään, ethän?

Sinä jalokiviäkin kalliimpi ystävä,

pala muistoja,

menneisyyttä,

tulevaisuutta,

pala sydäntäni.

En vaihtaisi sinua mihinkään,

mistään hinnasta,

koskaan.

Taikuri vailla taikaa

Aamulla kuulin harhoja.

Linnunlaulua,

unessa kuitenkin pakenin jotakin pinnan alla,
muisti ei kerro ketä tai mitä.

Jotakin minä myös etsin,

kalleinta jalokiveä,

kuningasrubiinia,

tai ehkä sittenkin vain sinua?

Portaat ylös ja tyhjään luokkahuoneeseen, eikä sinuakaan näkynyt koulussa tänään

Soitan.

Hälyttää pitkään.

Numero ei vastaa.

Unohdettu,

yksin,

päätäkin särkee.

Odotan kunnes soitat takaisin.

Tadada ta tadadada,

niin kuin kappaleessa lauletaan.

Biisi taisi vaihtua,

"I was losing myself to somebody else"

en tahdo nähdä ruokaa enää ikinä.

Menneisyydessäni sinua pelkäsin, tänä päivänä potkin mitättömän olemuksesi pois silmistäni

Puolikas näkkäri ja teetä.

Helpotuksen huokaus,

olen onnistunut!

Mieli teki avata jääkaapinoven edes katsoakseni vihollisiani,

ajatus siitä, että eihän se haittaisi mitään kaikui päässäni,

mutta tiedän sen olevan pelkkää valetta.

Ajoin moiset typeryydet pois mielestäni ja aloin siivoamaan.

Kaupassa kävin muutama tuntiviisarin pyörähdystä sitten,

ja taas hyllyiltä vilkuilivat ties kuinka korkeat kalorimäärät,

mutta heidän katseitaan en uskaltanut kohdata.

Odotan innolla viikonloppua,

olen silloin aivan yksin.

Silloin voin olla syömättä,

ja jos sorrun en tarvi miettiä huomaavatko muut rangastustani.

Lumeen en tahdo jättää jälkeäkään

Kaloreita en ole jaksanut laskea,

koska tiedän olevani miinuksella.

Hyvä, niin sitä pitää.

Olen tälle päivää syönyt vain koulun jälkeen kulhollisen muroja, ja siinäpä se.

Nyt olen tyytyväinen,

enkä kaupastakaan ostanut mitään ahmimisen arvoista,

joten tästä viikonlopusta tulee onnistunut, sen minä vannon!

Stylish blog

Koska Aftereffect palkitsi minut:

7 asiaa itsestäni:
- Minulla on ruskeat hiukset
- Lempivärini on sininen
- Iso-Britannia on lähellä sydäntäni
- Pidän eläimistä, kukista ja auringosta
- Musiikkimakuni on hyvin laaja
- Olen yleensä hyvin iloinen
- Minulla on akrofobia

Rakkaudella Aurinko

Siellä korkealla taivaalla se taas paistaa.
Ole kiltti, sulata lumet ja lämmitä vedet, herätä kukkaset ja anna minun riisua takkini.
Tahdon tuntea taas lämpösi,
istua laiturilla,
uittaa jalkojani järven kirkkaassa vedessä.

Olisi jo kesä, olisi jo kesä, olisi jo kesä! Tätä aion toistaa, kunnes lumet todellakin sulaavat, katoavat näkyvistä kokonaan ja vihreä nurmikko herää talviuniltaan,
kuin muumipeikko kevään ensimmäisenä päivänä nuuskamuikkusen säveleihin.

Kevään ensimmäistä pientä kukkaa odotellessa,

rakastan sinua, aurinkokulta.

Aiheena "Unelmani"

Kylmää on edelleen, mutta on ilma silti huomattavasti parempi kuin eilen.

Tänään voin hymyillä rakkaalle auringolleni, tänään se vähän lämmittääkin.

Äidinkielen opettaja olikin lukenut aineeni,

"Ihastuttavan haaveilevaa ja kaunista kielenkäyttöä"

Nyt olen tyytyväinen. Pidin itsekin siitä, ja sain kiitettävän!

Kummallista, kun tänään hymyilyttää ja kaikki näyttää toistaiseksi onnistuvan,

tänään aion pysyä nollilla kaloreiden kanssa.

Pian täytyy taas kävellä koululle, matikan tunti alkaa kahdeltatoista,

voin taas kadota luokkahuoneen perälle missä minua ei toivon mukaan huomaa kukaan,

saan olla rauhassa ja olla tekemättä yhtään mitään.

Kun jalkani eivät enää kanna

En jaksais tätä kylmyyttä enää,
aurinko paistaa läpi päivän, muttei kuitenkaan lämmitä.
Olisi jo kesä, olisi jo kesä, olisi jo kesä,
toistan jatkuvasti, ääneen sekä hiljaa itsekseni.

Tänään olen syönyt aivan liikaa,
lenkille en voi lähteä, sillä on niin henkeäsalpaavan kylmä.
Piiloliikuntaan sitten turvaudun taas.

Eilen meni muuten hyvin,
mutta sorruin illan tullen.
Söin nuudeleita, ja ahdistus kietoutui tiukasti ympärilleni.
Niin tiukasti, että hyvästelin nuudelit,
polvistuin ja ulos tulivat.

Ja ahdistus katosi jälleen.
Tekisi nytkin hyvää tehdä samoin, mutta lupasin itselleni alistuvani vain, kun ahdistus menee sietämättömäksi.

Tänään taas lukittaudun pariksi tunniksi suihkuhuoneeseen, toivon taas että vesi huuhtoisi kaikki murheet pois, viemäristä alas ja kauas, kauas pois.

Tottakai sinä

Pitkä viikonloppu takana, täynnä vähän kaikkea, etenkin matkustelua. Syömiset melkolailla päin seinää, mutta en odottanutkaan, että voisin jäädä syömättä tai edes laskea kaloreita, senhän se jatkuva ystävien seura teettää, etenkin kun he eivät tiedä.

Jo eilen ikävöin tätä paikkaa, jossa kukaan ei katso mitä pistän naamaani, eikä nurise, jos en syö. Ahdisti toisaalta ajatus tänne tulemisesta juuri tuon saman asian takia. Onhan se välillä ikävää, että olen tässä yksin, kenellekään en voi vuodattaa ahdistumista, vaikka toisaalta se olisi mielestäni itsekkäin teko, jonka voisin tehdä.

Aivan, itsekästä. Ja valitettavasti tajusin, minkä virheen olenkaan viikonlopun aikana tehnyt. Kiertelin ja kaartelin aihetta kun kyselit miksi välillä katselin suoraa tyhjyyttä silmiin, annoin sen hetkeksi vallata mieleni. Palasin laskemaan päivän kaloreita, joita en edes ollut tarkkaillut, jonka vuoksi suutuin itselleni, otsa kurtussa istuin hetken vain, kirosin hiljaa itsekseni. Miksi olen näin heikko, miksen pysty olemaan järkevä. Ompele suusi kiinni, älä syö, älä syö, älä syö, älä jumalauta syö! Mutta ei. Kurkusta alas meni kanaa ja riisiä, äitisi tekemää hyvää, mutta minulle silti niin pahaa tekevää pullaa, seuraavana päivänä leipää, pizzaa, pähkinöitä, kaikkea! Hyi. Miksi, miksi, miksi?! Nyt kaduttaa. Tahdon kaatua hankeen, pakkasta kaksikymmentä, kalorit plussalla, ei, ei, ei. Ei näin. Ahdistaa, tää ei nyt mene hyvin.

Kaiken kukkuraksi sinä pääsit taas kovan kuoreni sisälle, tottakai juuri sinä huomasit ne muutamat kerrat, kun olin paikalla, mutten kuitenkaan. Tottakai juuri sinä osasit tien ihoni alle, halasit ja kyselit, mikä minulla on hätänä. Tottakai juuri sinä et uskonut, kun sanoin ettei mikään. Tottakai sinä.

Tottakai minä sinulle päädyin tämän blogin osoitteen antamaan. Tottakai minä tein virheen. Tottakai minä olin itsekäs. Itsekkäämpi kuin mitä sana itsekäs voi kuvailla.

Tiedän kertomasi tarinat, mitä sinulle tapahtui, kuinka sinäkin kuljit helvetin liekkien läpi. Silti saatoin olla niin ajattelematon, suunnattoman tyhmä.

Pian sinä astut ovesta, astut tähän minun synkkään pieneen maailmaani. Petyt, suututkin varmaan. Tästähän sinä varoitit. Tästä sinä olet minulle selittänyt. Sinä olet aina tähän asti, ennen tätä tuskaakin, valistanut minua terveydestä. Älä polta, älä juo, älä ole syömättä. Silti olen tyhmä, ja teen tuota kaikkea. Kaiken minun on opittava kantapään kautta. Aina joudut pettymään.

En edes ole sen arvoinen, että voisin katsoa sinua enää silmiin,en pysty enkä saisi. Olen epäonnistunut pahemmin kuin koskaan. Anteeksi pyydän, vaikken edes odota anteeksi antoa.

En silti halua, että luulet, etten kuuntelisi sinua. Tietenkin minä kuuntelen, sanasta sanaan jokaiset asiat mitä suustasi päästät, muistankin kaiken. En itsekään oikein ymmärrä, miten tämä tähän silti päätyi. En vain pidä itsestäni tällaisena. Peilistä katsoo takaisin ihrapallo ja minua itkettää, en tahdo olla tällainen.

Ja totta puhuen se tuo jollain sairaalla tavalla minulle turvallisuuden tunteen. Muttei yhtä turvallista kuin syliisi nukahtaminen takapenkin pimeydessä. Tätä minä pystyn kontroloimaan, maailman menoa taas en. Minä voin itse katsoa, mitä syön ja etenkin mitä en, enkä aiokaan syödä. Minä yksin pystyn kontroloimaan painoani, kerrankin asia, jonka onnistuneet ja epäonnistuneet seikat ovat kokonaan minun takia, eikä kenenkään muun. Kun onnistun, olen itse onnistunut. Kun epäonnistun, voin vain syyttää itseäni.

Anteeksi. Jos pystyisin palaamaan eiliseen, en olisi ikinä antanut sinulle avaimia tähän kylmään, pimeään maailmaani. En tahdo, että joudut kärsimään minun takiani.

Enkä myöskään tahdo menettää sinua. Ja jos menetän, voin silloinkin vain syyttää itseäni.

Älä lähde, ole niin kiltti äläkä poistu elämästäni,

minä rakastan sinua.

Kuulisit jokaisen askeleeni

Eh, täällä sitä nyt siis ollaan. Kaveri lähti suihkuun, joten käytän tilaisuuttani hyväksi ja kirjoitan jotain tännekin.

Vaikka olenkin syönyt kuin mikäkin sotanorsu, en siltikään ole hirveän pettynyt.
Söin siis aamulla ihan vähän muroja, koulussa käytiin yritysvierailulla ja tietenkin meille tarjottiin pizzaa ja jäätelöä, kuolkaa!

Mutta ei se tällä kertaa haittaa, sillä liikuin niiden edestä. Joten ehkä tämä päivä on tähän mennessä ollut aika onnistunut? Ainakin toivon niin.

Pitää muistaa poistaa tämä koneen historiasta, koska en tahdo todellakaan että ystäväni löytäisi blogini, tiedän millaisen raivokohtauksen se saisi.

Eikä mulla ole hätää. Olen ihan kunnossa.

Mennen, tullen, palatessa

Tähän kellon lyömään huomenna,

olen vihdoin luonasi.

Pelottaa vain, koska nähtiin viimeksi kesän lopussa.

Olenko minä muuttunut?

Olenko minä laihtunut?

Kyllä minä selviän. Tiedän, että selviän.

Pakkohan mun on.

Ahdistaa vähän, vaikken tänään olekaan syönyt paljoa, eikä enää luultavasti tuliskaan mitään ulos... ääh, enkä voiskaan, kaikki heräis ja ihmettelisivät. Mitä mä teen?

Ole kiltti ja anna huomisen olla valoisa

En tiedä mitä sanoa,

hymyilen vain.

Tänään on onnistunut olo,

pitkästä aikaa!

Huomenna menen ystäväni luokse pakkosyötettäväksi.

Ehkä minä kuitenkin selviän?

Paperilintunen, laula minut uneen, anna minun unohtaa

Tänään olin, olen ja tulen olemaan sanaton.
En tiedä miten päin olla,
kaupassa vilkuilin kaloreita.
Kaikkialla,
paljon,
liikaa.
En osaa pukea tunteitani sanoiksi,
koska mitään tunteita ei ole.
Tänään en tunne mitään,
minä vain olen.

Olis jo kesä.

Kuulen, mutten kuuntele

Turvallisuutta.

Niin, sitähän se on,

ajattelin luokkahuoneen nurkkapaikallani.

Vilkuilen muistiinpanojeni ohella sinua,

on vaikeaa uskoa, että sinua jännittää.

Silmissäni olet kuin vuori,

vakaa,

tiedät mitä teet.

On ihailtavaa, kuinka paljon aikaa pistät työhösi.

Olisinpa itsekin niin aikaansaava.

Jos oikein olen laskenut, olen -225kcal:ssa tämän päivän loputtua.

Rannalla sinä vain rusketut ja kylvet meren suolaisessa vedessä

Matemaattiset laskut sikseen,

painan vain pääni tyynyyn,

avaan oven uneen, joka veisi minut pois tästä kylmyydestä.

Karibialle ehkä?

Niinhän tämä tee väittää,

mokomakin Karibian aurinko.

Valkoiset ripset ja siniset huulet

Olisin päässyt autolla takaisin,

mutta pakotin itseni kävelemään.

Tämä kylmyys olkoon rangaistukseni.

Maanantain kalorit 0, kulutus tähän mennessä ainakin 200, olen hetkellisesti tyytyväinen,

miinusta,

ainakin yhtä paljon kuin asteita ulkona.

Enemmänkin.

Tahdon, enkä tahdo, että tulet takaisin. Haluan sulkeuta pois,

en pahastu, jos ilmoitatkin tulevasi vasta torstaina.

Onneksi et huomaa,

tai ehkä huomaatkin,

mutta et puutu tähän,

ethän?

Koulussa tunsin J:n käsien lämmön,

se sai minut hymyilemään.

Hän huomautti, että olen aivan jäässä,

nyökkäsin vain.

Lähden takaisin kylmyyteen, sulkeudun tähän yksinäisyyteen.

Äläkä huomaa minun huonoa oloa,

vaikka pyydänkin halausta tavallista useammin.

Se tuo turvallisuuden tunteen,

ainakin hetkeksi.

Peli, jossa armoa ei anneta

Suunnitelmat muuttuivat.

Nostan hattua sinulle, jogurttipurkki, olihan se ovela temppu,

veit minut pois miinuksen puolelta,

mutta kyllä minäkin osaan tätä peliä pelata.

Tänään olisi 400kcal päivä, mutta valvottuani yöni ja sorruttuani ahmimaan ruokaa, päätin opettaa itsekurilleni kuka oikeasti tässä määrää.

Kävelen kouluun, ei sinne hirveän pitkä matka ole, mutta kulutusta sekin,

menen pitempää reittiä.

Tulen takaisin kolmelta, joogaa, ja sitten kaadun sänkyyn, nousen vasta huomenna.

400kcal päivä siirtyi tiistaille.

Kyllä tämä tästä, niinhän?

Suihkun kautta peilin eteen, yhdeksältä alkaa koulu. Tänään minä onnistun.

Kun tuulikaan ei kyyneleitäni kuivaa

Miksi antautuisin uneen saattajalle,
kun en kuitenkaan aamuksi herää?

Kello huutaisi nimeäni, mutta olisin liian kaukana.
En heräisi.

Siksi valvon. Valvon ja kuuntelen yön hiljaisuutta.
Nousen varhain ja hukutan surun kiehuvaan veteen. Itken siellä, käperryn alasti kylmälle lattialle,
annan veden huuhtoa kaiken pois.

Sanoit, että olen lähellä sydäntäsi. Uskon siihen kuin mies Jumalaan,
mutta miksi tunnen oloni silti niin yksinäiseksi?

Tahdon että näet minut tässä pimeydessäkin.
Etkö kuule, kun avunhuutoni jättää veriset huuleni taakseen?

Lupasit minulle halauksia, niin monta kuin saattaisin toivoa.
Olen kuin lapsi jouluaattona,
lupasit myös suudella.

Sydän sanoo kyllä, järki sanoo ei.

En enää rakasta sinua samalla tavalla, ainakaan en usko niin.
Mutta voisinhan minä silti painaa huuleni huuliasi vasten,
eihän se väärinkään olisi.

Katoan jälleen, paino 55,1kg, parempi kuin odotin.

Ihan kuin pakkanen purisi minua seinänkin läpi

Unta en meinannut saada millään, tajusin nukahtaneeni vasta kun ulko-ovi kävi ja heräsin N:n ääneen.

Huomenna pitäisi nousta aikaisin kouluun, ja se tuntuu mahdottomalta.

Tänään onkin 200kcal päivä taas. Söin siitä jo n.puolet ja kohta koitankin kuluttaa niitä pois.

Ulkona on kylmä, mutta lenkille lähden silti.

Minä vain

Voisin yhtä hyvin koittaa kertoa jotakin itsestäni, kun en nukkumaankaan jaksa tästä lähteä ihan vielä.

Olen 17-vuotias, mutta sisimmiltäni olen yhä pieni lapsi, joka tarvitsee käden johon tarttua.
Askeleita hangessa, joita seurata, jotta ei eksyisi tieltä.
Ääniä, jotka kuiskaavat neuvojaan tien kulkemiseen.

Asun kaukana. Kaukana kaikesta.
Aika kului, ja ihmiset muuttuivat. Minäkin muutuin, ja minä vajosin lumen alle.
En piiloon, pois vain... sitä on vaikea selittää.

Lupaus itselleni. Aion antaa painoni laskea kunnes olen se, joka haluankin olla. Aion myös tulla vahvemmaksi, tapahtui mitä tahansa.

Olen se, joka piirtää muiden huulille hymyn.
Se, joille muut vuodattavat surun kyyneleet.
Olen se, jota toiset muistelevat epäitsekkäänä ja hyvänä ihmisenä.

Sodassa voisin seisoa tulilinjalla, sillä kuoreni on niin kova, ettei mikään tule kutsumatta läpi.
Ei sanat, ei seipäät.

En ole lyhyt enkä pitkä.. Olen n.164cm, ja painan 55,4kg. Anteeksi, yritän parhaani. Koitan pian pudottaa 10kg, kelpaanko minä sitten?

Minusta ei huomaa, kuinka huonosti toisinaan voin. Olenhan se rankkasateen jälkeinen ensimmäinen auringonsäde.
Muut eivät ymmärtäisi, kuinka paljon tuskaa pidän sisälläni. Jos he vain tietäisivät...

Silmissä sumenee ja tämä alkaa olla vaikeaa. Mahdun ehkä sinun farkkuihisi, mutten mahdu näin pieniin lauseisiin.
Karkaan taas, tällä kertaa sukellan vain sängyn pohjalle, peittojen suojaan.
On ihanaa, kun kukaan ei näe, kukaan ei kuule

kyyneleitäni.

Pakkanen kiristyy kuin hirttoköysi kaulallani

Monta tuntia olen tuota jogurttipurkkiakin tuijottanut. Toin sen tuohon vierelleni aamulla kun heräsin lumiauran raivoon.
Vein purkin pois vasta äsken. En enää kestänyt sen katsetta.

Sininen kuppi kädessäni höyryää, enkä siltikään tunne kunnolla sen lämpöä.

Ääneni on yskästä käheänä, nuha pilaa lauluni säveleet.
Lämpötila aaltoilee ja päässäni pyörii.

Miksen lähteny ystävieni luokse? Miksi jäin yksin?
Miksi ajattelen yhä sitä jogurttipurkkia...?

Aurinko laski ja jätti minut yksin pimeään

Päädyin tähän ratkaisuun.

Ahdisti, kun kaikki ystävät seurasivat blogiani, enkä voinut avoimesti vain kirjoittaa, mikä mieltäni painaa. Olen mielummin anonyyminä tämän kanssa.

En tahdo, että he tietävät olostani. Aion pitää edellistä blogiani yllä, antaa heidän olettaa, että olen kunnossa. Ja niinhän minä edelleen olenkin! Ja voinhan minä sinne kirjoittaa muutenkin kaikki ilot, mitä saan arjestani irti.

En tarvitse heidän kauniita sanojaan, ne eivät tähän kuitenkaan auta...